10.11.2003

Kanne ja vastaus Raaseporin käräjäoikeudessa

Alaikäisen lapsen L:n äiti Ä vaati L:n huoltajana ajamassaan kanteessa, että lapsen isä I velvoitetaan suorittamaan L:lle ensisijaisesti kertakaikkisena elatusapuna 80 300 markkaa tai toissijaisesti 1 200 markkaa kuukaudessa kuukausittain etukäteen sekä yhden vuoden ajalta ennen kanteen vireille panoa. Ä vaati lisäksi korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

I kiisti kertakaikkista elatusapua koskevan vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään 40 000 markkaa ylittävältä osalta ja kuukausittaista elatusapua koskevan vaatimuksen määrältään sekä oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteeltaan.

Raaseporin käräjäoikeuden tuomio 14.2.2001

Käräjäoikeus velvoitti I:n suorittamaan L:lle kertakaikkisena elatusapuna 80 300 markkaa ja velvoitti I:n oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla suorittamaan Ä:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 11 151,88 markkaa korkoineen.

Perusteluinaan käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, ettei I ollut suorittanut sopimukseen tai tuomioon perustuvia elatusapumaksuja L:lle. Tavaroiden ostaminen ja rahan antaminen lapselle ei ollut riittävä tapa osallistua elatukseen.

L:n elatustarve lapsilisä huomioon ottaen oli noin 2 500 markkaa kuukaudessa. Ä:n elatuskyky oli hänen nettotulonsa, toimeentulon minimi ja asumiskulut huomioon ottaen 150 markkaa kuukaudessa. I:llä ei ollut säännöllistä palkkatuloa ja hän suoritti ilmoituksensa mukaan toiselle lapselle koulutusavustusta 20 000 markkaa vuodessa. Hänen elatuskykynsä oli arvioitava hänen omaisuutensa mukaan.

I:n esittämän laskelman mukaan hänen nettovarallisuutensa oli 71 000 markkaa. Hän oli kertonut saaneensa tilan myynnistä 2,6 miljoonaa markkaa ja käyttäneensä siitä liikehuoneiston hankintaan 600 000 markkaa, lainojen maksuun 1,5 miljoonaa markkaa ja tasingon maksuun 440 000 markkaa. Lainoista oli ollut yksityishenkilöiltä 910 000 ja pankista 400 000 markkaa.

Käräjäoikeus totesi I:n ottaneen lisää lainaa 650 000 markkaa ja ilmoittaneen, että hänen saaritilansa oli ylikiinnitetty. Mikäli ilmoitus lainasta pitää paikkansa, oli myyntivoitosta jäänyt hänelle 600 000 markkaa ja selvittämättä oli jäänyt alle 100 000 markan erä. I:n varallisuuteen kuului edelleen henkilöauto, jonka arvoksi oli merkitty 350 000 markkaa ja josta oli lainaa jäljellä 102 000 markkaa.

Elatusvelvollisen elatuskykyä arvioitaessa ei voitu lähtökohtana pitää hänen netto-omaisuuttaan, vaan varallisuusasemaa kokonaisuutena. I:n varallisuusasemaa kuvasi hänen ottamansa ja saamansa laina 650 000 markkaa ja arvokkaan auton hankinta. I:n varallisuusselvitykseen merkittyä omaan asuntoon kohdistuvaa lainaa 889 000 markkaa ei voitu kokonaisuudessaan hyväksyä elatuskykyä alentavana tekijänä.

I:llä ei ollut säännöllisiä tuloja. Hänellä oli aikomus aloitella yritystoimintaa ostamassaan liikehuoneistossa. Säännöllisten tulojen mahdollisuus oli epäselvä. Kertasuoritusvelvollisuus ei ollut hänen maksukykyynsä nähden kohtuuton. Vaadittu määrä 80 300 markkaa oli laskettu 1 100 markan kuukausierän mukaan kanteen vireille tulosta lähtien. Vaatimus oli kohtuullinen isän elatuskykyyn nähden.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pertti Mäkilaurila.

Helsingin hovioikeuden tuomio 22.1.2002

I valitti hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että L:lle suoritettava elatusapu muutetaan 800 markan suuruiseksi kuukausittain suoritettavaksi elatusavuksi, ja toissijaisesti, että kertakaikkinen elatusapu alennetaan 48 800 markkaan. I vaati lisäksi, että hänet vapautetaan korvaamasta Ä:n oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa.

Ä vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä sekä korvausta vastauskuluistaan 3 111 markkaa korkoineen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden pääasiassa antamaa ratkaisua.

Oikeudenkäyntikulujen osalta hovioikeus totesi, että lapsen elatusavun määrästä voidaan sopia. Sopimus ei ole kuitenkaan täytäntöönpanokelpoinen, jollei se ole sosiaalilautakunnan vahvistama. Tällä perusteella ja viitaten oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n esitöihin hovioikeus katsoi, että kyseessä oli asia, jossa sovinto ei ollut sallittu. Velvollisuuteen korvata oikeudenkäyntikulut asiassa oli sovellettava mainittua pykälää, jonka mukaan asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan. Asiassa ei ollut ilmennyt erityistä syytä velvoittaa asianosaisia osaksikaan korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikuluja. Näillä perusteilla hovioikeus vapautti isän tuomitusta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Iiro Kartano, Heljä Järvelä (eri mieltä) ja Pauli Viitanen. Esittelijä Jari Raappana.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Järvelä oli pääasian osalta samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta hän lausui, että lapselle maksettavan elatusavun vahvistamisessa oli kysymys asiasta, jossa vakiintuneen käsityksen mukaan sovinto on sallittu. Vaikka asia oli saatettu tuomioistuimen ratkaistavaksi, tämä ei kuitenkaan poistanut mahdollisuutta sopia elatusavusta muutoinkin. I oli asian hävinneenä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla velvollinen korvaamaan Ä:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa kuten käräjäoikeus oli määrännyt sekä hovioikeudessa 523,23 eurolla korkoineen.

Perustelut

Lapsen elatuksesta annetun lain (jäljempänä elatuslaki) mukaisesti Ä edustaa asiassa L:ää. Asianosaisena elatusapuasiassa on siten L ja Ä:n esittämät vaatimukset tutkitaan L:n puolesta tehtyinä.

Asiassa on ensiksi kysymys siitä, minkä säännöksen mukaan oikeudenkäyntikulut määräytyvät lapsen elatusta koskevassa asiassa, kun siitä ei ole erikseen säädetty.

Kysymykseen tulevat säännökset

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun (368/1999) 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

Luvun 2 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Elatusapuasian luonne

Lapsen elatusavusta voidaan määrätä joko sosiaalilautakunnan vahvistamalla sopimuksella tai tuomioistuimen ratkaisulla. Tuomioistuin on sidottu asianosaisten vaatimuksiin elatusavun määrästä siten, että elatusapua ei voida vahvistaa vaadittua suuremmaksi eikä myönnettyä pienemmäksi. Elatusvelvollista vastaan voidaan antaa yksipuolinen tuomio. Elatusapuasiaa voidaan näiden seikkojen perusteella pitää sellaisena asiana, johon 2 §:ää ei sen sanamuodon mukaan ole tarkoitus soveltaa.

Elatuslain säännöksistä seuraa toisaalta, että tuomioistuimen tulee lapsen etua silmälläpitäessään valvoa ratkaisun kohtuullisuutta. Elatusapuvelvoitetta lakkautettaessa tai elatusavun määrää alennettaessa tuomioistuimen on samalla harkittava, onko kuitenkaan kanteen vireillepanon jälkeen suoritettuja elatusapuja palautettava. Ellei asianosainen vaadi palauttamista, tuomioistuin ei voi määrätä siitä, ja toisaalta, jos vaatimus myönnetään, tuomioistuimen on ratkaistava asia myöntämisen perusteella. Näistä seikoista ei näin ollen sinänsä seuraa, että asia olisi sellainen, jossa sovinto ei ole sallittu. Ottaen huomioon tuomioistuimen velvollisuus valvoa elatusapuasiassa lapsen etua on kuitenkin perusteltua katsoa, etteivät kaikki sellaisia asioita, joissa sovinto on sallittu, koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset sovellu lapsen elatusta koskevaan asiaan. Niinpä on esimerkiksi aiheellista katsoa, ettei yksipuolista tuomiota voida antaa lasta vastaan.

Lapsen elatusta koskevaa asiaa voidaan edellä kerrotuin perustein luonnehtia toisaalta elatusvelvollista koskevilta osin asiaksi, johon tulisi soveltaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:ää, ja toisaalta lapsen kannalta asiaksi, johon tulisi soveltaa luvun 2 §:ää.

Sovellettavan lainkohdan valinta

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 § tuli nykyisessä muodossaan voimaan 1.10.1999. Aikaisemmin voimassa olleen 2 §:n (1013/1993) mukaan asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jos asia koski oikeussuhdetta, josta lain mukaan ei voitu määrätä muutoin kuin tuomioistuimen ratkaisulla. Tuon lainkohdan säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluista (HE 191/1993 vp s. 11) ilmenee, että 2 §:n tarkoittamina asioina pidettiin muun muassa isyyden kumoamista ja avioeroa koskevia asioita. Esitöistä ei siis voida päätellä, että 2 §:ssä olisi alunperin tarkoitettu elatusapuasioita. Ennakkopäätöksessään Korkein oikeus katsoi, että säännös ei koske elatusapuasioita (KKO 1997:64).

Nykyisen 2 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 107/1998 vp s. 17 - 18) todetaan, että ilmaisulla "asia, jossa sovinto ei ole sallittu" on vakiintuneesti tarkoitettu asioita, joissa "laillisen oikeusseuraamuksen aikaansaaminen vaatii viranomaisen myötävaikutusta". Samassa yhteydessä lausutaan lisäksi seuraavaa: "Jos oikeusseuraamusta, kuten juridista isyyttä taikka lapsen huoltoa, tapaamisoikeutta tai elatusapua, ei voida saada pätevästi aikaan pelkästään asianosaisten välisellä sopimuksella, asia on indispositiivinen. Lain uudella sanamuodolla selvennettäisiin sitä, että kaikissa asioissa, joissa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset pääsäännön mukaan vastaisivat kuluistaan itse."

Lainkohdan uudenkaan sanamuodon mukaan lapsen elatusta koskevien asioiden ei voida ainakaan kokonaisuudessaan katsoa kuuluvan sen soveltamisalaan. Myöskään lain esitöistä ei voida päätellä, että säännöksen sanamuotoa muutettaessa olisi ollut tarkoitus puuttua oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen elatusapuasioissa siltä osin kuin sovinto niissä on sallittu.

Mitään perusteltua syytä sille, että elatusvelvollinen ei elatusapuasian hävitessään joutuisi kuluvastuuseen, ei ole. Sen sijaan painavat syyt puhuvat sellaisen pääsäännön puolesta, että lapselle ei hänen elatustaan koskevassa asiassa tuomita kulukorvausvelvollisuutta.

Elatusapuasia koskee lapselle keskeistä etua, oikeutta riittävään elatukseen. Asianosaisena elatusapuasiassa on lapsi, vaikka ratkaisut oikeudenkäynnin suhteen tekee ja tosiasiallisena osapuolena oikeudenkäynnissä toimii lasta elatuslain 5 §:n mukaan edustava huoltaja tai muu edunvalvoja. Huoltaja tai muu edustaja ei kuitenkaan ole asianosainen eikä siten vastuussa oikeudenkäyntikuluista vaan hänen korvausvastuunsa määräytyy, kuten ratkaisusta KKO 1999:122 ilmenee, oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n mukaan. Lapsella ei yleensä ole varallisuutta korvauksen suorittamiseen. Vakiintuneesti on myös katsottu, etteivät elatussaatavat ole kuitattavissa vastasaatavia vastaan. Lapsen velvoittamista korvaamaan vastapuolen kulut hänen omaa elatustaan koskevassa asiassa ei näistä syistä voida pitää asian luonteeseen ja merkitykseen, lapsen asemaan ja siihen nähden, että asiaa hänen edustajanaan tosiasiallisesti hoitaa hänen huoltajansa, yleensä perusteltuna.

Edellä mainitut seikat puoltavat sitä, että asianosaisten erilaiselle asemalle annetaan merkitystä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta päätettäessä. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon sen, mitä edellä on lausuttu yksipuolisen tuomion mahdollisuudesta eri osapuolten osalta, Korkein oikeus päätyy sellaiseen lopputulokseen, että elatusapuasiassa lapsen korvausvelvollisuuteen sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ää ja elatusvelvolliseen, hänen hävitessään asian, saman luvun 1 §:ää. Tämä merkitsee sitä, että elatusvelvollinen on asian hävitessään velvollinen korvaamaan lapsen oikeudenkäyntikulut, mutta lapsi ei asian hävitessään yleensä joudu kuluvastuuseen.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus tässä asiassa

Kun I on hävinnyt asian, hän on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan velvollinen korvaamaan L:llä alemmissa oikeuksissa olleet oikeudenkäyntikulut. Saman luvun 1 ja 16 §:n nojalla I on velvollinen korvaamaan L:llä myös Korkeimmassa oikeudessa olleet oikeudenkäyntikulut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevalta osalta ja asia jätetään myös tältä osin käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. I on siten velvollinen suorittamaan L:lle, edustajanaan huoltajansa Ä, korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeuden osalta 1 875,61 euroa käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen.

I velvoitetaan lisäksi suorittamaan L:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeuden osalta 523,23 euroa ja Korkeimman oikeuden osalta 658,80 euroa. Näille määrille on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa (340/2002) tarkoitetun korkokannan mukaan siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Asian ovat vahvennetulla jaostolla ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Riitta Suhonen, Gustaf Möller, Mikko Tulokas (eri mieltä), Kati Hidén, Eeva Vuori, Mikael Krogerus (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio ja Juha Häyhä. Esittelijä Marja Kekäläinen. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Krogerus: Asiassa on kysymys oikeudenkäyntikulujen korvausvastuusta lapsen elatusapua koskevassa asiassa. Esikysymyksen, jonka ratkaisulla on merkitystä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännösten soveltamisen kannalta, muodostaa se, pidetäänkö oikeudenkäynnissä asianosaisena alaikäistä lasta vai hänen lukuunsa toimivaa vanhempaa.

Oikeus elatukseen kuuluu lapselle. Elatusta koskeva aineellinen oikeussuhde vallitsee siten lapsen ja elatusvelvollisten vanhempien välillä. Prosessuaalinen asianosaisasema seuraa yleensä materiaalista oikeussuhdetta. Poikkeukseton sääntö tämä ei kuitenkaan ole. Esimerkiksi yhteisöoikeudessa ja perintöoikeudessa tunnetaan järjestelyitä, joiden mukaan henkilöllä on oikeus omissa nimissään, mutta toisen lukuun ajaa kannetta. Lapsia koskevan oikeudenalan osalta tapaamisoikeuden toteuttaminen oikeusteitse edustaa tällaista järjestelyä. Siinä materiaalinen oikeus kuuluu lain säännöksen mukaan lapselle, mutta kanne nostetaan vanhemman toimesta ja hänen nimissään.

Lapsen elatuksesta annetun lain 13 §:ssä säädetään, kenellä on oikeus ajaa elatusapua koskevaa kannetta lapsen puolesta. Tällainen oikeus on lapsen huoltajalla tai muulla edunvalvojalla, eräissä tapauksissa myös kunnan sosiaalihuollosta vastaavalla toimielimellä.

Säännös ei määrittele sitä, onko prosessuaalisena asianosaisena pidettävä lasta vai hänen puolestaan ja lukuunsa toimivaa vanhempaa. Asian luonne puoltaa sellaista tulkintaa, että huoltajana oleva vanhempi tai esimerkiksi sosiaalilautakunta katsotaan elatusta koskevan oikeudenkäynnin asianosaiseksi. Näin hahmotettu prosessuaalinen asianosaisasetelma vastaa tosiasiallisia olosuhteita. Elatuskanteen vireillepanossa ja oikeudenkäynnissä on tosiasiallisesti kysymys vanhempien prosessitoimista ja vaateista, jotka kylläkin koskevat lapsen elatusta, mutta vaikuttavat myös molempien vanhempien oloihin ja varallisuussuhteisiin. Huoltajan lapsen lukuun ajaman kanteen menestyminen merkitsee yleensä hänen oman elatusvelvollisuutensa helpottumista.

Nykyinen käytäntö näyttää olevan horjuvaa sen suhteen, pidetäänkö lasta vai hänen huoltajaansa oikeudenkäynnin osapuolena elatusasiassa. Lapsen asianosaisaseman ongelmallisuus tulee erityisesti näkyviin oikeudenkäyntikuluja tuomittaessa. Kun elatusavusta voidaan myös sopia, ei ole aihetta pitää elatusta koskevaa asiaa sellaisena, jossa kuluvaatimukset aina kuitataan. Kulukysymykset tulisi ratkaista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun pääsääntöjen mukaisesti. Ei ole perusteita evätä kulukorvausta sellaiselta kantajalta, joka on voittanut perustellun kanteensa. Yhtä vähän on syytä jättää vastaajan kulut korvaamatta tapauksessa, jossa kanne on nostettu väärin perustein. Olennaista on, ettei lapsen kummassakaan tapauksessa tule kärsiä vahinkoa huoltajan tai muun hänen puolestaan toimineen tahon menettelystä. Sen sijaan hänen tulee saada elatuskanteesta koituva hyöty.

Esitettyyn viitaten päädyn pitämään elatusapua koskevan vaatimuksen osalta asiavaltuuden omaavina asianosaisina lapsen vanhempia Ä:tä ja I:tä. Ä onkin käräjäoikeuden tuomiossa merkitty kantajaksi. Oikeudenkäyntikulukorvaus on tuomittu hänelle.

I on hävinnyt elatusasian sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Hänet on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n perusteella velvoitettava korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut.

Muutan hovioikeuden tuomiota ja velvoitan I:n suorittamaan Ä:lle Korkeimman oikeuden enemmistön päätöksestä ilmenevän kulukorvauksen korkoineen.

Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Krogerus.